Se mikä laulaen tulee..

Tässäkin pääsi sitten käymään vanhanaikaiset: yhtäkkiä loma on lurahtanut ohi ja istutaan lentokoneessa tunteroisen päässä Suomen ilmatilasta. Koska perinteitä täytyy kunnioittaa viimeiseen asti, Finnairin viihdejärjestelmä ei ole laisinkaan toiminut tällä lennolla, joten aikaa on ollut ainakin nukkumiseen, huokailuun, selkänojalla ja tarjottimella leikkimiseen, pidempään huokailuun jna. TOSI TYLSÄÄ!!!! Lähtiessä Nykin kentältä ilmassa oli hieman ylimääräistä jännitystä, koska kentän turvaheeboja oli kasaantunut isompi ryhmä lähtöportin viereen ja minun mielestä ne ihan varmasti etsivät meitä.. Tosin en tiedä meidän syyllistyneen mihinkään muuhun kriminaaliin toimintaan kuin satunnaiseen ylinopeuteen, mutta sehän ei estä sitä, etteikö syyllisyys paistaisi kasvoilta joka kerta kun turvahemmo vilkaiseekaan minuun päin.

Jee, meidän Pampulalla on tänään syntymäpäivä!!! Onpa vähän varmaan mahtavaa täyttää 39-vuotta! Ensi vuonna päräytetään sellaiset kekkerit, että oksat pois ja osa latvaa. Olisihan se ollut hienoa viettää vielä tämäkin päivä juhlimisen merkeissä, mutta sen sijaan päivänsankari saa pärrätä sen tämän matkan finaalin - 600 kilometriä autolla - ihan vaikka lahjaksi. Ensin meidän kuiten täytyy pyörähtää pikkuriikkinen lenkki Helsingin kylillä kun käydään palauttamassa meille unohtuneita tavaroita gummilapsille ja saattahan sinne olla pari tuliaistakin.. Mutta tarkoitus on aika rivakalla tahdilla lähteä kotiutumaan, niin ehditään mahdollisimman pitkälle vielä päivänvalon aikaan.

Tämän retkueen aikana tuli sitten lykättyä autolla reilut 1500 mailia, reitti kulki New Yorkista Niagaran ja Clevelandin kautta Washingtoniin ja siitä jälleen takaisin New Yorkiin. Vähän tuo ajomatka typistyi siitä alkuperäisestä ideasta kiertää Erie-järvi, mutta saipa ajan kulumaan noinkin aika nopsaan ja ehdittiin kuitenkin vähän enemmän taivastelemaan myös paikkakuntia muutenkin kuin auton ikkunasta. Kolmas ajopäivä sekä reissun viimeinen päivä olivat sellaisia, että niille olisi vielä voinut keksiä parempaakin tekemistä. Bensaa meni reilut kolme tankillista, tupakkaa kartonki ja kaikki käteisvarat.

Eilinen päivä todellakin oli vähän haastava. Aamulla heräiltiin seitsemän korvilla maanalaisesta bunkkeristamme, heitettiin aamupala nassuun, pakattiin loput kamat kasseihin (jotka tällä hetkellä painavat vaatimattomasti 18kg enemmän kuin tullessa - ja aivan varmaan saattaa muutamalla dollarilla ylittyä se tulliraja 175 taalaa per nenä..) ja lähdettiin ajamaan. Emme enää eilen tohtineet poistua Manhattanin saarelta, koska sinne pääseminen oli aiemmin kohtalaisen haasteellista ja aamutv toitotti ruuhkista vähän siellä ja täällä, niinpä läksimme ajamaan kohti saaren eteläkärkeä ja siellä mahdollisesti olevaa kauppakeskusta. TomTom ohjeisti meidät jälleen kerran rauhalliseen nukkumalähiöön shoppailuhelvetin sijasta, joten normaaliin tapaamme pyörimme vailla päätä ja häntää omakotitaloalueella. Lähistöllä oli kuitenkin Target, jonne läksimme etsimään viime hetken hullutuksia, ja siinä samassa kompleksissa oli myös pikkuriikkinen ostari (ei se, mitä alunperin haimme mutta ihan kiva kuitenkin) jossa söimme itsemme viimeisen kerran USA:n puolella tynnyreiksi, ja rouva kävi säästämässä vielä yhden puseron Macy'silta.

Sen jälkeen olimmekin ihan kypsiä palauttamaan auton ja haalaamaan reissussa rähjääntyneet kroppamme kentälle ja kotia päin.

Jännintä tässä reissussa oli allekirjoittaneen mielestä huomata se, että Washington oli miellyttävämpi kaupunki kuin New York, vaikka NY tuntuikin heti alusta asti tutulta, niin Washington oli kauniimpi kylä ja helpompi kävellä. Lisäksi se aiemmin mainitsemani tunne, että Washington on "vanhemman oloinen" kaupunki, vähän enemmän eurooppalaisen oloinen ja enemmän miun maun mukainen. Miehen mielestä reissun kohokohtia ovat olleet New York ja OCC. Tokihan kaikki, mitä käytiin katsomassa oli näkemisen arvoista ja varmasti monesta helmipaikasta mentiin ohi tietämättämme. Ruoka oli hyvää ja sitä ainakin oli riittävästi. Suolainen ruoka yhdistettynä lentomatkailuun on saanut aikaan sen, ettei rouvalla tällä hetkellä mene vihkisormukset sormiin - mutta kylläpä tässä tietää olevansa muutenkin naimisissa. Kenttien savuttomuus ei enää korpea niin paljon kuin ensimmäisillä kerroilla, nyt kun sen tietää niin sen mukaan voi asennoitua ja varautua puolella kilolla nikotiinikorvaustuotteita.

Edelleenkin USA kiehtoisi matkailumaana - ainakin vielä kerran pidemmän reissun verran - eli juuri se pohjoisesta etelään -lenkki. Mutta siihen saattaa kuitenkin mennä nyt hieman pidempi aika kuin edellisten reissujen välillä on ollut. Tai mistäpä sen tietää..

Päristelyä

Washingtonin aamu valkeni tukkoisesti, yön aikana flunssakeiju oli käynyt karhentamassa kurkun ja laittamassa nenän tukkoon. Mutta onneksi kyseessä on loman loppupuoli, joten pienet vaivat eivät enää tässä vaiheessa vaivaa pahasti. Tälle päivälle varasimme reissun grande finalen, hyppäsimme aamulla autoon ja kaahasimme vaivattomat 400 kilometriä vain päästäksemme kerran elämässä OCC:n pajalle/matkamuistomyymälään/pyörämuseoon. Hieman tuppasi kylmäämään sydäntä, kun ensin näytti siltä, että puoti olisi kiinni. Mutta onneksi se oli virheluulo ja pääsimme säästämään ihan urakalla, nyt on tuliaiset ja tilaukset hoidettu ja auton takakontti on täynnä OCC-kamaa. Mutta olihan magee paikka! Ja ne pyörät on niin miehekkäitä, että minäkin tunsin rintakarvojen kutittelevan paidan alla.

Matkan varrella kävimme nöyrtymässä Targetissa ja ostimme yhden matkalaukun lisää, koska rouvan maailman suurin samsonite painaa noin 50kg (kirotut outletit!) eikä herraväen laukku ole juurikaan kevyempi. Tämän päivän missiona olemme saaneet tutustua tietulleihin, niitä on ollut pahimmillaan kymmenen kilometrin välein ja rahaa on palanut enemmän kuin laki sallii kun joka portilla on pitänyt maksaa lunnaita. Toki onhan siinä varmasti säästettu ajallisesti vuorokausia ajoaikaa, joten ei se pahasta varmasti ole.

Maisemat ovat olleet tänäänkin kerrassaan huippuja, Washingtonista poistuimme puistotien kautta, eikä täällä NY:n pohjoispuolellakaan ole moitteen sijaa: kauniita kumpuja ja mukavia mutkia. Tien varsilla on kamalan paljon autojen alle jääneitä eläimiä: pesukarhuja, öttimöntiäisiä ja kauriita (ihan kaikkia biologiantunteja en pysynyt hereillä) eikä kukaan keräile niitä pois. Ihmeteltiin jo ääneenkin sitä, ettei tien reunoissa ole edes niitä harakka/varislaumoja pitämässä buffettia.

Tällä hetkellä painamme tuli hännän alla kohti JFK:n lentokenttää ja siellä odottelevaa hotellihuonetta. Tänä ehtoona täytyy kasata laukut uudelleen ja mahdollisesti hankkia vielä yksi matkalaukku lisää. Lisäksi olisi tosi kiva yllätys löytää passit ja lentoliput, ne on viikon aikana ajelehtineet milloin missäkin ja nyt en ole aivan varma siitä, missä ne viimeksi näin. Lento onneksi lähtee vasta huomenna kuuden jälkeen ehtoolla, joten siinä ajassahan ehtii vaikka ostaa uudet passit uusilla identiteeteillä. =)

Jälkeemme jätämme tänne kyllä kevään kauneimmillaan. Viikon kuluttua täällä on jo varmasti aivan eri näköistä kuin nyt, koska kylmä kausi on päättynyt pari päivää sitten ja puut lykkäävät täyttä höyryä silmuja ja maa alikaa ujosti vihertämään. Kasvojen punaisuudesta päätellen, mekin kuitenkin olemme saaneet himpun verran (liikaa) sitä kuuluisaa kevätaurinkoa. Huomiselle tosin NY:n on luvattu ukkoskuuroja iltapäiväksi - me emme näemmä pääse koskaan lähtemään sieltä ilman Ukko Ylijumalan vihoja, koska tämä on kolmas kerta New Yorkin lentokentällä ukkosessa.. Yrittääköhän kohtalo kertoa meille jotain?

Tämä on - ainakin tähän asti - ollut hieno loma. Aikaa ja rahaa olisi vain pitänyt olla enemmän. Me lähdimme tälle retkueelle huomattavasti kevyemmällä kassalla kuin edellisille, ja sen on kyllä huomannut.. Luottokortit alkaa kummallakin olemaan tapissa eikä käteistäkään enää juuri ole. Eilen jouduin jo turvautumaan työpaikan pankkikorttiin ATM:lla (paikallinen otto.) Mutta kotona saadaan taas painaa kuin pienet porsaat ympäripyöreää viikkoa ja vuorokautta, joten eiköhän me saada se sadan dollarin nosto kuitattua aika nopeasti. Ajallisesti täällä olisi kyllä riittänyt nähtävää paljon pidemmäksikin aikaa. Mainen osavaltio jäi tältä King-fanilta kokematta, mutta minä olen mennyt mt Gileadin vierestä - eli Musta Torni kummittelee jälleen tälläkin matkalla.. Meillä jokaisella on omat pienet poikkeavuutemme.

Juteltiin tuossa aiemmin, että jos vielä ikunakuunanakuna palataan tälle mantereelle niin sitten teemme sen pohjoisesta-etelään -reissun Marquettesta New Orleansiin. Mutta siihen saattaa palaa pari vuotta aikaa, koska tämä reissutahti on ollut jo kipeä, ja on hävettänyt sanoa lähipiirille, että me muuten mennään käväsemään jenkeissä. Matkailumaanahan tämä on aivan mahtava paikka, josta varmasti löytyy jokaiselle jotakin: Orleansin Bourbonstreet ja Las Vegas hulivileille, Key West ja Floridan aurinkorannat valohoitoa tarvitseville, pohjoisen erämaat ja kansallispuistot erähihhuleille ja Kansasin pellot kauneudesta pitäville. Ruoka on joka puolella tuttua ja tarjoillaan lautasilta, ihmiset ovat miellyttäviä ja kieli kohtalaisen tuttua, ja ainakin tällä hetkellä täällä on vielä kohtalaisen edullista olla ja syödä. Tietysti täältä puuttuvat euroopan vanhojen kaupunkien tunnelma ja historia, mutta jenkit ovat iloisesti välittämättä siitä.

***

Muutama tunti myöhemmin

***

Kymmenen kilometrin matkalle saa hyvinkin uppoamaan pari tuntia aikaa. Se oli sitten liikenteessä rauhallinen sunnuntai-ilta, eli joka paikka oli aivan tukossa. Prkl. Kyllähän täällä ollaan kohteliaita liikenteessä, suomalaiset olisivat varmasti laittaneet painit pystyyn joka risteyksessä ja kaistanvaihtotilanteessa - saattoi olla että minullakin teki mieli jo kääriä hihat ja heittäytyä sen kuudennentoista eteen kiilaavaan taksimiehen kurkkuun kiinni - mutta ehkä juuri siitä syystä minua ei tällä reissulla rattiin päästetty.

Ja kun vihdoin pääsimme hotellille, respa kylmän rauhallisesti ilmoitti, ettei meillä suinkaan ole huonevarausta tälle yölle. Hiphei, blondi oli sitten varannut yön tästä läävästä ensi kuun 21. päivälle. Tämän vuoksi minä aikoinani menin naimisiin mikrotukihenkilöni kanssa. Me kuitenkin saimme ilolla maksaa 104 taalaa plus verot siitä hyvästä, että vapaina oli ainoastaan tupakoivien huoneita kellarikerroksessa. Jotenkin nyt tuntuu, ettei tämä ilta mennyt ihan putkeen, emmekä me lennä kuukauden päästä uudestaan ihastelemaan tätä hotellia. Best Western on muuten sitten jenkeissä ihan motelli - ainoa säädyllinen BW-kokemus meillä on 66-reissusta Albublaablaasta, ja sekin hotelli taisi tuntua luksukselta kälyisten, homeelta haisevien ja pikkuötököitä kuhisevien tienvarsimotellien jälkeen.

Nyt on sitten huomisen ohjelma vielä auki. Kentällä pitäisi olla vähintään kolme tuntia ennen koneen lähtöä, auton palautus on tuossa parin kilometrin päässä (käytiin harjoittelemassa reittiä tässä illan ratoksi, kun ei täällä huoneessa iloksensa aikaa vietä) ja jos vanhat merkit pitää paikkansa, niin herään viimeistään 6.30 jännittämään kotimatkaa. Eli meillä olisi ainakin muutama tunti aikaa seikkailla vielä täällä, mutta kun ei tuosta liikenteestä koskaan tiedä että mitä se meidän iloksemme vielä keksii ja toisaalta mulla on jo nyt äärimmäisen huono olo ja kuumetta pukkaa. Eli helmi päivä on vielä edessä.

Urheilujuhlaa

Tänään sitten on juostu Washingtonin maratooni - tai me ei juostu vaan muut kahjot - me vaan ajeltiin autolla ja kirottiin liikennejärjestelyjä joista tomtom ei tiennyt mitään. Hagerstown jäi aamulla taakse ja saavuimme Washingtoniin jo ennen yhtätoista erinomaisen kauniin autoreitin päätteeksi. En tiedä, oliko tuo "normaalein" reitti päästä tänne, mutta jumalattoman kauniin puistomaisen alueen läpi tänne puhallettiin.

 Hotelli löytyi, hylkäsimme auton valet-parkkiin ja kamat tavarasäilytykseen ja läksimme keskustaan etsimään tuttua turistibussia. Tokihan maratoonin vuoksi myöskin noiden bussien liikennöinti oli rajoitettua, mutta kyllä ne kuitenkin meidät kyytiin huoli kun tarpeeksi visaa heiluteltiin nenän edessä ja päästiin pariksi tunniksi istumaan iloiseen auringonpaisteeseen ja katselemaan kaupunkia.

Allekirjoittaneen mielestä tämä kaupunkin on miellyttävämpi silmälle kuin New York, perheen miehen mielestä ei. Rakennukset ovat matalampia, mutta täällä on maltettu jättää jotain vanhaakin esille ja ne uudemmatkin ovat kauniimpia kuin naapurikaupungissa. Lisäksi tämä ei ole niin täynnä ihmisiä kuin NY. Hiippailimme bussireissun jälkeen HRC:n syömään ja Pas kävi kirkumassa wc:ssä (pari tuntia suorassa auringonpaisteessa on jättänyt punaisen leimansa hänen otsaan.) Eikä minuakaan naurattanut laisin, kun huomasin nenäni palaneen - tenttulomat on täällä taas!!!

Nyt illalla kävimme vielä pällistelemässä Obaman taloa. Eipä vinkannut veikkonen meitä iltakaffelle - kitupiikki - vaan saimme kuvailla toisten turistien kanssa kaikkea aidan takaa. Kopsakka talohan tuo on, ja ihan mukavalla tontillakin. Kävelimme hetken aikaa kaupungilla ennen kuin vetäydyimme hotellin rauhaan punomaan juonia huomista päivää varten. Se onkin sitten yht´äkkiä retkueen viimeinen kokonainen päivä edessä ja tekemistä olisi vielä vaikka ja kuinka paljon. Katsotaan nyt, kuinka pitkälle vielä ehditään. Muistin mukaan lento lähtee tiistaina ehtoon puolella, joten kyllähän tässä vielä yhden tuhannen kilometrin matkan ennättää taittamaan..

Kuinka halvalla itsensä saa kipeäksi?

Vastaus tuohon otsikon kysymykseen on: ainakin 50 dollarilla alkaa kasvot vihertämään ja hengitys puuskuttamaan. Onnettomat poloiset erehtyivät jälleen kerran tilaamaan ravintolassa alku- ja pääruoan ja kehnostihan siinä kävi.. Ainakin kaksi kiloa hyvää ja tuoretta einettä meni roskiin kun vatsa lakkasi vetämästä eikä suu suostunut enää aukeamaan haarukan lähestyessä. Mutta - vannon sen - tiistaihin mennessä me olemme oppineet läksymme: aina ensin tilataan vain yksi ruoka ja sen jälkeen seuraava jos vatsa vielä vetää.

Tämä päivä on kulahtanut autossa. Heilahdimme reippaan 600 kilometrin matkan kohti Washingtonia, joten mitään tajunnanräjäyttävää ei tapahtunut. Maisemat olivat kauniita, levähdysalueet olivat aika harvassa ja Länsi-Virginiassa oli paremmat nopeusrajoitukset kuin muualla. Koukut pysäyttivät meidän edessä kulkeneen auton ja täällä on tapana ajaa pysäytettävän auton perään ja siinä laittaa hälyvalot päälle, eli juuri toisin päin kuin Suomessa. Siinäpä sitten hetken aikaa nieleskeltiin kun eteen kiilaa kyttäauto täydessä valaistuksessa.. Saattoihan se olla, että meilläkin oli himpun verran ylinopeutta kun tutkasta läpi painettiin.

Illan ratoksi kävimme katselemassa tuossa parin kilsan päässä olevaa Outlettia. Hinnat olivat huomattavasti edullisempia kuin muissa tällä reissulla käydyissä paikoissa - ja saattoihan tuo olla että hieman sieltä tarttui ryysyä mukaan kun kerran halvalla sai ja kamala tarvetila iski juuri kimppuun. Mutta loppureissuun (tai -elämään) ei tarvi ostaa ainakaan yhtään vaatetekappaletta.

Aikaisen linnun erikoinen

Biologinen kello napsahti soimaan tänä aamuna jo reilusti ennen seitsemää, eikä siinä auttanut muu kuin napata aamiaisvohvelit ääntä kohti ja lähteä autonvaihtoon kohti lentokenttää ja Nationalin konttoria. Se ei muuten ole Buffalon kentällä laisinkaan loogisessa paikassa, vaan kaikki vuokra-autonpalautuspisteet on piilotettu maanalaiseen parkkitaloon.. Muutama tunti myöhemmin pääsimme pakkaamaan kamat uudestaan pienempään Chevroletiin, nyt gummitassuina kulkee Impala vm. 2010. Minä kyllä vedet silmissä toivoin sitä vieressä ollutta jumalaista, ihanaa ja maailman autokannan sulostuttajaa Dodge Chargeria, mutta eipä antanut autovuokraamon natku sitä meille vaan väitti kovasydämisesti sen olevan jo vuokrattu toiselle. Paskiainen. Onneksi Pas on päässyt jo oikeisiin töihin, eikä hänen tarvitse tuottaa tuollaisia pettymyksiä asiakkaille (vaan nykyisessä on paljon suuremmat pettymykset sekä meille että muille *hih*)

Auton vaihtamisen jälkeen hiippailimme Niagaran putouksille. Taisimme olla sielläkin aamun ensimmäiset asiakkaat =) Tuli mukavan eläkeläinen olo, kun taivastelimme veden valumista ihan kahdestaan ja olimme ekana joka paikassa. Vaikka Niagara oli henkeäsalpaavan kaunis paikka, suosittelen lämpimästi sitä, että käy tutustumassa putouksiin ENNEN kuin käy katsomassa Crand Canyonin. Mittakaava saattaa muuten heittää ja pahasti.

Niagaralla oli ohjelmassa myös puolipakollinen Hard Rock Cafe-shoppailu koska emme ostaneet mitään "virallisesta" matkamuistomyymälästä. Ja jälleen kerran saimme odotella puodin aukeamista. Tosin mikäpä siinä kevätauringosta nauttiessa kun lämpökin kohosi koko ajan miellyttävämmäksi ja luppoaikaa oli soittaa meidän reissufani numero ykköselle, eli tänä vuonna 90-v täyttävälle Mummille.

Hyppäsimme autoon ja jatkoimme vaellustamme kohti suuria seikkailuja. Tosin emme alkuun päässeet kuin kymmenkunta kilometriä kun taivaanrannassa alkoi häämöttämään reissun ensimmäisen Outletin kutsuvat valot.

 Pari tuntia myöhemmin ja pari sataa dollaria säästäneinä jatkoimme matkaa kohti Clevelandia. Tarkoitus oli yöpyä siinä kaupungissa, eli olisimme majoittautuneet jo hyvissä ajoin ennen iltaa ja käyneet tutustumassa kaupunkiin. Cleveland ei kuitenkaan näyttänyt niin miellyttävältä kaupungilta, että olisimme halunneet viettää siellä yhtään sekuntia pidempään kuin mitä oli pakko, joten jatkoimme matkaa itään kohti Columbuksen kaupunkia.

Vähän ennen kaupunginrajaa tien vieressä loiskahti silmään vihreä La Quinta -motelliketjun kyltti (lausutaan yliteennäisen espanjalaisittain murtaen ja vasenta kättä heiluttaen) joten päätimme lopettaa vaelluksen tähän paikkaan just nyt. Auton tankki on täytetty, reissulasset on syöneet itsensä merileijoniksi viereisessä Applebeessa ( Yllätti positiivisesti ja ehdottomasti yksi parhaista! ugh!) ja kello käy jo kymmentä illalla, eli eiköhän tämäkin villi ja tapahtumarikas torstai ollut tässä. Huomenna aloitamme pitkän vaelluksen kohti Washingtonia - siihen saakin sitten varata aikaa rutosti.

Lukihärö ja pari muutakin

Aamiaisen jälkeen heitimme hellät jäähyväiset New Yorkille ja puhalsimme taksilla lentokentän autovuokraamoon. Hotellin heebo hoiti meille taksin ja se kustansi saman kuin toisinkin päin tullessa, eli 45 taalaa plus tipit. Ajallisesti matka kesti melkein tuplasti sen kuin tullessa, mutta se johtui St Patrikin päivän erikoisjärjestelyistä liikenteessä. Kiesiksi saimme kopsakat vm 2010 Chevrolet Malibun jonka mittarissa on hulppeat 9000 mailia.. Tämähän tarkoitti sitä, että tänään vähän ennen määränpäähän saapumista moottorin merkkivalo alkoi palamaan ja auto taitaa mennä huomenna vaihtoon (ja sitten me saadaan joku onneton 70-luvun Talbot tai vastaava ja hakataan päätä rattiin mennen, tullen ja palatessa.)

New York on kaunis kaupunki, joten eipä me aivan heti maltettukaan häipyä sieltä, vaan kiertelimme vielä tunteroisen maisemarundia Queensissa ja Bronxissa. Todellisuudessa teimme klassikot ja ajoimme yhden risteyksen pitkäksi.. Eli jälleen kerran ghetto kutsui ja olimme ainoat kalpeanaamat kilometrien säteellä kun intimme TomTomin kanssa reitistä. Hengissä ollaan ja ilman luodinreikiä, joten kaikki on hyvin.


Muuten tämä päivä on lurahtanut autossa istuessa ja navigaattorin kanssa temppuillessa. Tuossa matkan varrella alkoi tulemaan tihenevässä määrin ilmoituksia siitä, että meidän alla oleva Interstate on suljettu edessäpäin, käyttäkää hyvät ihmiset kiertoreittiä. Mutta kun ei tuo Tomppa osaa lukea, niin se vain systemaattisesti yritti ajattaa meidät tietyömaan läpi.

Tosin tiedä siitä toistenkaan lukutaidosta.. Ensimmäinen tietulli veti meiltä alahuulet pitkälle kun ilmoituksessa luki Toll S.75 ja sehän tarkoittaa tietysti blondilogiikalla 75 taalan tullia yhdestä kälyisestä moottoritiestä! Aivan järjetön hinta, jota piti paeta viimeisestä exitistä puhaltelemaan ja taivastelemaan. Siinä sitten laskettiin rahoja ja mietittiin, kuinka monesta ruokailusta meidän täytyy luopua, että pääsemme ajamaan maailman kalleimman moottoritien pätkän. Pikkuriikkisen perhepalaverin jälkeen päätimme kuitenkin ajaa sen tien läpi vaikka se onkin aivan tajuttoman kallis. Tulliportille päästessä minä istuin vänkärin paikalla ja tavasin kylttiä, jossa sanottiin henkilöauton hinnaksi .75 taalaa ja auto+peräkärry 1,50 taalaa - ei hetkinen sentään - tässä yhtälössä ei nyt kaikki ole ihan kohdallaan tai sitten täällä todellakin kaivataan ihmisiä peräkärryilemään. Niinpä niin - tulli oli 0.75 dollaria ja minä tuputin Pampulalle jumalatonta dollarinippua sen maksamiseen.


Seuraava järjen valon leimahdus oli sitten seuraavalla tullikopilla, jossa meille lykättiin pelkästään paperilappu käteen vaikka kuinka yritimme tyrkyttää rahaa sinne =) Siellä oli sitten se versio, että maksetaan sen mukaan kuin tietä tarvitaan, eli mitä pidemmälle ajat, sitä enemmän maksat. Noin sadan mailin hinnaksi tuli vähän alle 7 dollaria - sekin on vielä aika kaukana 75 dollarista - onneksi.

Vähän ennen Buffaloon saapumista pyörähdimme WalMartissa täydentämässä kirsikkakola- ja coyntrymusiikkivalikoimaamme ennen kuin leiriinnyimme lentokenttämotelliin. Hyvä ja ravitseva iltapala löytyi tuosta naapurin Burger Kingistä, joten eiköhän noilla eväillä saa jo paljon vahinkoa verisuonille aikaiseksi.

Huomenna aamusta meidän täytyy ensin suunnistaa lentokentälle etsimään Nationalin konttoria, kun tuo ihana ja uusi kiesi sytytti moottorin merkkivalon palamaan juuri ennen tänne saapumista ja toivottavasti sen jälkeen pääsemme kikkailemaan kohti Niagaraa ja sen läpi kulkevaa paria vesilitraa.

Onpa kadulla mittaa

Aamu alkaa aamiaisella. Kyllä mannermaisella sellaisellakin saa itsensä ihan tynnyriksi jos vain tarpeeksi sinnikkäästi vetää croissantia, juustoa ja pullaa napaan. Kävimme ulostautumisen jälkeen vilkuttelemassa nettikameralle, jotta äetee ja isä kotopuolessa saattoivat näyttää koeralle että kaikki on kunnossa.

http://www.earthcam.com/usa/newyork/timessquare/

Vilkuttelun jälkeen hiippailimme Rockefeller Centeriin pällistelemään keväistä luistinrataa ja muita tönkköjalkaisia wannabeKiiroja.

Olimme eilen tämän huikaisevan ulkomuodon lisäksi loistavan älykkäitä ja varasimme aamuyhdeksäksi liput Top of the Rock:iin eli Rockefeller Towerin näköalatasanteelle. Ensimmäistä kertaa tämän loman aikana sää helli meitä ja aurinko paistoi puolipilviseltä taivaalta. Maisemat olivat kertakaikkiaan huikaisevan upeita. Jotenkin tämä kaupunki tuntuu tutulta, vaikka kumpikaan ei myönnä täällä aiemmin käyneensä.

Sadan valokuvan jälkeen oli jo hiuko, Memphisistä tutuksi tulleella BB King -ketjulla on täälläkin ravintola 42streetin ja 7-8 avenuen välissä, joten suunnistimme sinne nauttimaan maailmankaikkeuden parhaita grillikylkiä.. Ai että, kyllä pikkupartikkelin paras paikka on maha täynnä maailmalla =) Tosin intoa latisti se, että menimme niin epäNewYorkilaisesti ravintolaan, jossa olimme ensimmäiset asiakkaat..
 

Syönnin jälkeen oli edessä yksi extempore-vierailu Madame Tussaudsin galleriassa. Sinne oli haalautunut pari muutakin julkkista, jotka olivat innokkaasti jututtamassa meitä ja änkeämässä samoihin kuviin. Sen vierailun ja kaiken sosiaalisuuden jälkeen oli hyvä hankkiutua takaisin turistibussin kyytiin hikoilemaan. Siinä vierähtikin sitten muutama tunti, välissä kävimme Battery-puistossa kuvaamassa vapaudenpatsasta ja jälleen takaisin onnikan kyytiin. Kyliltä oli kiva palata takaisin hotellihuoneen viileyteen, kävimme 46. kerroksessa hörppimässä kaffetta ja sen jälkeen vielä kerran kylille shoppailemaan muutama NY-aiheinen krääsä omaksi iloksi ja tuliaisiksi.



Illallinen on nautittu nyt ja jälkkäriksi erehdyin tilaamaan Long Island ice tean, joten peti kutsuu ja maailma keinuu.. Onneksi huomenna pääsee karkuun tätä hälinää, huomenna on St Patricks day ja koko kylä kuhisee Irlantilaisia ja sen mielisiä..